Uskotko kohtaloon
Osa 5
Tuijotin itseäni peilistä.
Silmäni näyttivät oudoilta. Ei sellaisilta kuin yleensä. Tosin, siihen saattoi vaikuttaa ohimossani oleva haava.
Miten pärjäisin näin?
Harjasin hiukseni. Sekin oli vaikeaa vasemmalla kädellä. Heitin harjan seinään. Silmiä kirveli.
Heräsin karmeaan kutinaan oikeassa kädessäni. En saanut rapsutettua kipsin alta, joka ärsytti. Huomasin vasemman käteni ihon olevan kuiva kuin Sahara. Se tuntui karhealta. Mikä sitä vaivasi? Ei minulla ennen näin kuiva iho ole ollut. Inhotti.
Kännykkäni piippasi. Kurotin sen pöydältä. Tuukka kysyi olinko kunnossa.
Miksi minua ärsytti? En ollut kunnossa. Tarvitseeko sitä muka kysyä erikseen? Ei minusta. Minusta on ilmiselvää, etten ole kunnossa. Kihisin raivosta ja samalla minua hämmensi raivoni. Vasen käteni tärisi.
Miksi edes olin niin raivoissani? Tiesin, että tämä tilanne oli vain väliaikainen. Pääsisin tästä kaikesta eroon pian. Siltikään ajatus ei lohduttanut minua. Turhautuneena annoin käteni pudota alas. Kynteni osui kyljen haavaan. Se sattui. Paljon. Olin katsomassa olinko repäissyt ihon auki, kun tunsin verta sormissani. Hitto, hitto, hitto. Olin repäissyt haavasta yhden kohdan auki. Painoin hädissäni haavaa kädelläni. Tarkemmin ajatellen, se ei tainnut olla kovin järkevää. En tosin keksinyt muutakaan. En vain halunnut nähdä verta, koska tiesin, että se saisi minut voimaan pahoin.
En uskaltanut katsoa. Kiroilin hiljaa itsekseni. Voi hitto.
Mutta eihän siitä edes tullut paljoa verta. Sehän oli vain pieni naarmu.
Kännykkäni piippasi uudelleen. Nostin lattialta pyyhkeen, onneksi se oli siinä, ja pyyhin siihen käteni.
Tuukka kysyi mitä tekisin tänään.
Yrittäisin päästä sängystä ylös, ajattelin. Ja sitten pestä kädet. Ja yrittää selvitä aamutoimista. Joka olisi luultavasti mahdotonta.
Huokaisin, ja näpyttelin vastauksen vaivalloisen hitaasti; Yritän selvitä päivästä hengissä.
Naurahdin itsekseni. Teatraalista. Todella teatraalista. Oikeastaan sääliä kaipaavaa. Ihan kuin haluaisin hänen säälivän minua vielä enemmän. Voivottelevan. Mutta eihän se auttaisi mitään. Nyt kun ajattelin, mitä Tuukka voisi vastata, kaduin lähettämääni vastausta. Äkkiä kännykkäni räjähti soimaan. Tuukka nauroi vastatessani puhelimeen.
”Dramaattista”, hän nauroi. En tiedä olisiko minun pitänyt loukkaantua Tuukan naurusta, mutta itse asiassa se sai minutkin paremmalle tuulelle.
”Tuntuu paremmalta, kun liiottelen ja sitten tajuan, ettei asia olekaan niin huonosti”, naurahdin itsekin. Outo syy, mutta se taisi olla totta. Tuukkakin nauroi. Se tuntui hyvältä. En enää edes muistanut äskeistä ärtymystäni.
”Kestää hetken tottua arkeen taas, mutta usko pois, sitten kaikki sujuu taas hyvin”, Tuukka vakuutti.
”Tiedän. Mutta epäilen sitä silti.”
Nostin itseni istualleen.
”Odota hetki”, sanoin Tuukalle ja peitin kännykän kädelläni. ”Äiti!”
Nostin kännykän taas korvalleni ja kuulin Tuukan nauravan.
”En pääse itse ylös”, selitin Tuukalle. Äiti kurkisti sisään.
”Autatko?” kysyin äidiltä.
Laskin puhelimen hetkeksi yöpöydälle, kun äiti auttoi minut pyörätuoliin. Hitto kun vihasin tätä.
”Minä menen tekemään jotain aamiaista”, äiti sanoi mennessään.
”Hitto, kun mä vihaan tätä”, valitin Tuukalle. ”Äitikään ei tee tätä yhtään helpommaks.”
”Miten niin?” Tuukka kysyi.
”Se eilen sun lähdön jälkeen alkoi kertoa isästä. Siis isästä! Me ei ikinä puhuta siitä! Mä en edes tiennyt miten se kuoli!”
Tuukka oli hetken hiljaa. ”Miksi se sitte otti asian puheeksi?”
”Isä kuoli auto-onnettomuudessa. Äiti pelkäsi, että mäki kuolisin niin. Se höpötti jotain siitä, että pelkäs, et kohtalo on päättänyt et mäki kuolen auto-onnettomuudessa. Sit se on vieläkin järkyttynyt… ei oikein tiiä miten pitäis toimii. No, en mäkää tiiä, mut olis kiva, että edes joku tietäisi mitä tehdä.”
"Uskooko se kohtaloon?" Tuukka kysyi. Hän kuulosti vakavammalta.
"Kai", vastasin epäröiden.
"Entä sä?" Tuukka kysyi. Minä naurahdin.
"Ai kohtaloon? En tiiä", vastasin. Sitten huokaisin. ”No, mut onneksi tää nyt on vaan tämmöstä kotona rullailuu… ettei oo paljoa mitään epänormaalia… sillai… Ihan hemmetin ärsyttävää tää kyl on. Mut mun olo jotenkin parani, ku sä nauroit mulle”, myönsin lopulta.
”Soita aina ku tarvit piristystä”, Tuukka sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään.
Puhelu sai minut hetkeksi paremmalle tuulelle.
Vähitellen päivä kuitenkin painoi uutta masennuksen pilveä senkin päälle. Niin kuin seuraavankin. Ja sitä seuraava.
En ollut kovin innokas edes yrittämään, joten elämäni oli melko toivotonta. Tietenkin se oli väliaikaista.
Tottakai se oli väliaikaista. Sitten kun saisin kipsit pois. Voisin leikkiä, etten ole ikinä jäänyt auton alle. Hämmennyin, kun totesin sen noin. Melkein kuin leikkiä laskien.
Huomasin vaalean tahran paidassa haavan kohdalla. Nostin sitä varovasti.
Minua oksetti. Haava oli punainen. Ällöttävän näköinen. Se ei voinut olla terve. Sen ympärillä oli jotain kellertävää nestettä. Minä tuijotin sitä pelästyneenä. Oliko se tulehtunut? Miten? En uskaltanut kastoa sitä enempää.
Oveeni koputettiin. Vedin paidan äkkiä haavan päälle.
”Tule syömään”, äiti sanoi kurkistaessaan sisään. Minä nyökkäsin. Vältin äidin katsetta nyökätessäni, jottei hän näkisi ilmettäni.
En sanonut haavasta sanaakaan. En uskaltanut katsoa sitä, jos se olisi mennyt pahemmaksi.
Tuukka oli tulossa. Pitkästä aikaa. Hän ei ollut käynyt vähään aikaan. Nyt minulla oli jo ikävä häntä. Tuntui kuin ajattelisin koko ajan häntä. Tai ainakin melkein koko ajan.
Tuukka kumartui halaamaan minua. Hän painoi hellän suudelman huulilleni. Hänen kätensä hipaisi kylkeäni. Ja sitten paidan läpi haavaa. Tuukka ei tainnut edes tajuta sitä, paitsi sitten kun minä säpsähdin.
”Anteeksi”, hän sanoi äkkiä. Minä nyökkäsin. Tuukan ilme muuttui. Hän koski varovaisesti paitaa uudestaan.
”Mitä tässä on?” hän kysyi. Minä työnsin äkkiä hänen kätensä pois.
”Älä. Sattuu”, sanoin nopeasti.
”Mitä siinä oli?” Tuukka kysyi uudestaan. Minä katsoin Tuukka hetken.
”Haava.”
Tuukka ojensi kättään uudestaan, mutta minä tartuin siihen kiinni.
”Siinä on haava. Tikit. Älä koske”, sanoin uudestaan. Tuukka pudisti päätään pienesti.
”Tiedän että siinä on haava. Mitä sun paidassa oli?”
”Vettä.”
Tuukka huokaisi.
”Siihen roiskui vähän vettä”, intin. Katsoin Tuukkaa silmiin. Tällaisissa tapauksissa en ollut huono valehtelemaan. Käteni eivät hionneet, en räpäyttänyt silmiä, katse ei kertaakaan harhautunut eikä pulssi kiihtynyt väittäessäni että tahra on vettä. Samaa aikaa kuitenkin näin mielessäni taas haavan ja sitä ympäröivän punaisen, herkän ja tulehtuneen ihon.
Tuukka huokaisi.
”Vettä?”
Minä nyökkäsin. ”Vettä.”
Tuukka kohautti harteitaan. ”Kai sä tiiät, et mä en usko sua, mut annan asian nyt olla.”
Minä huokaisin. En tiedä oliko se helpotuksesta, vai pettymyksestä, kun Tuukka ei väkipakolla pakottanut minua kertomaan tai näyttämään totuutta. Ehkä vain helpotusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti