Simply the best
Osa 1
Keskiviikko 5.4
Laskin huokaisten olkalaukkuni eteiseen. Kengät jätin oven viereen. Nostin oven edessä olevan postikasan. Laskuja, laskuja, laskuja.
Astuin eteisestä keittiöön selaillen posteja. Vuorotellen mainoksia ja laskuja. Sitten kaikkien niiden turhanpäiväisten postien seasta putosi kirje. Sydämeni hypähti. Viimein. Postimerkki oli australialainen. Viimein.
Melkein revin kirjeen auki innoissani. Suljin silmäni hetkeksi, vain hetkeksi, ennen kuin taittelin kirjeen auki.
”Rakas Elena
Olen ajatellut, että voisin tulla käymään jouluna. Ennen sitä en valitettavasti pääse töiltä, ja opiskeluilta.
Minulla on kova ikävä, mutta tämä on välttämätöntä uralleni.”
Huokaisin. Näin hän sanoi joka kirjeessä. Hymähdin valjusti ja jatkoin lukemista.
”Opiskelut sujuvat hyvin. Ja luulen, että saan pian työsopimuksenkin. Tiedän että lentoliput ovat kalliita opiskelijoille, ja varsinkin ajan löytäminen vaikeaa, mutta ilahtuisin jos tulisit käymään. Minulla onkin pieni yllätys…”
Kirje oli loputtoman pitkä. Tajusin vasta kirjeen lopussa itkeväni. Kyyneleet valuivat poskia pitkin. Kuulin mielessäni Teemun lempeän äänen ja hänen naurunsa kohtiin, joissa kuvittelin hänen naurahtavan.
Kamalaa, kun toinen oli toisella puolella maapalloa. Teemu oli lähtenyt talvella, joulun jälkeen. Hän oli käynyt Australiassa monta kertaa sitä ennen, mutta nyt hän oli lähtenyt sinne opiskelemaan. Hänen serkullaan oli siellä joku yritys, johon Teemulla oli osakkeita.
Hänellä oli varmasti hyvä tulevaisuus edessä. Kirjeitä Teemu lähetti säännöllisesti ja joskus harvoin hän soitti. Minä soitin sitäkin harvemmin, koska itsekin olin opiskelija ja yritin elättää itseni ja maksaa laskut ajoissa, minulla ei ollut varaa kerätä puhelinlaskuun lisää hintaa pitkillä ulkomaanpuheluilla.
Jouluna, ajattelin huokaisten avatessani jääkaapin. Siihen oli pitkä aika. Vedin kaapista eilisen spagetin jämät ja tomaattimurska purkin.
Muuta minulla ei oikeastaan ollutkaan. Yksi tomaatti, puolikas paprika ja salaatin jämät. Olin taas unohtanut käydä kaupassa.
Silmäilin kirjettä ruoan lämmetessä mikrossa.
Lopulta, kun se tuntui liian tuskaiselta, vaihdoin kirjeen luentopapereihin.
Närkin ruokaani. Ei ollut nälkä. Kello oli hiukan yli kuusi. Olin mennyt luennolta suoraan kirjastoon ja ollut siellä melkein sen sulkemisaikaan asti. Teemun kirje nojasi vesikannuun.
Mieleni teki soittaa Teemulle. Kuulla hänen äänensä oikeasti. Tartuin puhelimeen. Teemun nimi oli luettelon ensimmäisenä.
Tiesin, etten voisi soittaa. Käskin itseäni ajattelemaan puhelinlaskua ja aikaeroa. Laskin puhelimen huokaisten alas ja tuijotin spagettia.
Torstai 6.4
Heräsin kamalaan päänsärkyyn. En uskaltanut laittaa valoja migreenin pelossa vaan harhailin vessaan pimeässä. Onneksi toinen vessan valoista oli palanut, joten valo ei ollut kirkas.
Silmät olivat punaiset. Olihan tämä ollut arvattavissa, kun illalla olin itkenyt niin paljon. Pesin kasvot kylmällä vedellä.
Tällaista tämä oli vain silloin kun kuulin Teemusta jotain. Sitten tätä kesti pari päivää, kunnes taas pakottauduin ajattelemaan muuta. Sitten ikävä taas helpotti, kunnes tuli seuraava kirje tai puhelu. Silti odotin yhteydenottoa aina niin paljon. Olin miettinyt olisiko tämä ollut helpompaa, jos olisin päästänyt Teemusta irti tämän lähtiessä. Olin ehdottanut sitä Teemulle.
Olimme Teemun kanssa kahvilla. Tilattuamme kahvit Teemu otti kädestäni kiinni. Hymyilin hänelle.
”Mun pitää lähteä Australiaan”, Teemu sanoi. Minä hymyilin edelleen. Luulin, että kyse oli taas lyhyestä viikon, korkeintaan kahden, matkasta. Huomasin Teemun hakevan sanoja. Minä puristin hänen kättään.
”Mikä hätänä?” kysyin. Teemu huokaisi ja katsoi taas minuun.
”Se ei ole mikään lyhyt matka, Elena. Olen siellä vuoden. Ehkä pitempään.”
Minä haukoin henkeäni.
”Ja?” kysyin. Yritin pitää ääneni tasaisena, mutta se tuntui mahdottomalta. Teemu kurotti kätensä ja silitti poskeani.
”Voimme muuttaa vasta sen jälkeen yhteen”, Teemu sanoi. Hän hymyili hiukan. Minä hämmennyin. Olin odottanut, että Teemu jättäisi minut.
”Ai. Minä luulin…” aloitin. ”Luulin… että jätät mut…”
Teemu pakottautui nauramaan hiukan.
”Sinutko? Ei. Yksi vuosihan se vain on. Molemmat keskittyvät opiskelemaan, ja sitten kun palaan takaisin muutetaan yhteen niin kuin olemme suunnitelleet”, Teemu jatkoi. Minäkin yritin hymyillä, vaikka kyyneleet pyrkivät silmistäni.
”Se on vuosi”, sanoin itkuisena. ”12 kuukautta. 365 päivää.”
Teemu nyökkäsi.
”Uskotko, että tämä kestää sen?” kysyin ja puristin tiukemmin Teemun kättä.
”Se kestää kaiken.”
Suljin hanan. Teemun ääni kaikui taas päässäni. Postiluukku kolahti. Laahustin eteiseen. Lehti lojui oven edessä.
Annoin sen jäädä siihen.
Olimme päättäneet, että muutamme yhteen, kun Teemu palaisi takaisin. Unelmoin kaksiosta Helsingin keskustassa.
Minulla oli tällä hetkellä pieni yksiö Herttoniemestä. Olin siihen itse asiassa ihan tyytyväinen. En tosin olisi millään saanut sitä ilman ystävääni Nooraa. Sillä Nooran kummitäti oli vuokraemäntäni. Oli siis kokonaan Nooran ansiota, että sain tämän.
Nooran ajatteleminen sai minut hiukan paremmalle tuulelle. Minä ja Noora olimme olleet parhaita ystäviä ties kuinka kauan. Noora tiesi kaikki murheeni ja kaikki iloni. Ja minä hänen. Hän oli korvaamaton silloin, kun Teemu lähti.
Teemu.
Ikävän synkkä pilvi leijaili taas päälleni.
Tapasin Nooran iltapäivällä. Menimme yhdessä kahville. Oli ihana päästä ulos Nooran kanssa. Olimme molemmat niin kiireisiä, että tapaamisia oli vaikea sopia.
”Me lähdemme huomenna mökille. Taivassaloon. Viikonlopun viettoon”, Noora sanoi äkkiä kun olimme vaihtaneet kuulumisia.
”Ai, ketkä me?” kysyin hiukan uteliaana. Nooran perheen mökki oli Taivassalossa. Se oli ihana paikka. Semmoinen, kun kesämökin pitääkin olla. Olin ollut siellä usein lapsuudessa Nooran perheen kanssa. Sittemmin olin käynyt siellä harvemmin.
”Minä, Henri, Aada ja Mikko ja sit Akseli…” Noora sanoi luetellen nimiä joista en tiennyt ketään. Paitsi Nooran poikaystävän Henrin.
”Ja sinä, tietenkin”, Noora jatkoi. Minä naurahdin. Minä vai?
”Enhän minä tunne niistä ketään”, sanoin. Noora heilautti kädellään sanani mitättömiksi.
”Mukava viikonloppu mökillä. Sinä todella kaipaat sitä. Teemu on selvästi taas ilmoittanut jotain itsestään”, Noora sanoi. Minä hätkähdin. Kuinka Noora tiesi. En ollut vielä kertonut sitä.
”Silmäsi ovat punaiset ja niiden alla mustat renkaat. Olet itkenyt, etkä ole nukkunut hyvin. Niin on vain silloin, kun Teemu lähettää kirjeen tai soittaa”, Noora analysoi. Minä huokaisin. Nooralta ei jäänyt mitään huomaamatta. Hän oli myös ainut, joka puhui Teemusta noin. Tuosta vain. Kaikki muut jotka tiesivät Teemun olevan poissa, tiesivät sen myös olevan arka asia puhua.
”Joo. Kirjeen. Sain sen eilen.”
”Sitä suuremmalla syyllä sä tuut mukaan”, Noora huudahti. ”Huomenna lähetään neljältä, niin ollaan perillä seitsemän maissa.”
”Mulla on töitä”, sanoin. Noora tuhahti.
”Pyydät vapaata. Kyllä ne antavat”, hän sanoi.
Minä hymyilin. Tuntui hassulta, että olinkin yhtäkkiä lähdössä viikonlopuksi Taivassaloon.
jatkuu...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti