Lauantai 8.4
Heräsin aamuyöllä. Yhtäkkiä en vain enää saanut unta. Nousin hiljaa, jotten herättäisi Akselia ja Kristiania jotka nukkuivat myös parvella.
Mikko ja Aada sekä Noora ja Henri olivat varanneet mökin kaksi makuuhuonetta, joka ei ollut yllättänyt.
Muistin, että toinen ja kolmas askelma narisivat, joten astuin niille niin varovaisesti kuin mahdollista.
Ulkona oli edelleen aivan pimeää.
En sytyttänyt valoja, sillä osasin kulkea mökissä pilkkopimeässäkin.
Vetäisin takin naulakosta ja astuin ulos viileään ulkoilmaan. Pöllö huhuili jossain. Kävelin polkua pitkin saunan ohi laiturille. Maa oli vielä kylmä paljaiden jalkojen alla. Australiassa oli nyt aamu.
Istuin laiturin päähän ja upotin jalat kylmään veteen. Nostin verkkareiden lahkeita, jotteivät ne kastuisi.
Me tapasimme lukiossa. Lukion ensimmäisenä päivänä näimme toisemme ensikertaa. Katseemme kohtasivat koulun salissa. Ihastuin häneen saman tien. Emme olleet kuin muutamalla yhteisellä kurssilla. Emme edes tunteneet toisiamme, tiesimme toisemme vain nimeltä, kun lukion toisena vuonna Teemu kuitenkin pyysi minua vanhojen tansseihin.
Siitä kaikki alkoi.
Vanhojen tanssien jälkeen aloimme kuitenkin olla yhdessä virallisesti. Olin sitä ennen seurustellut kerran, mutta sekin oli kestänyt vain kuukauden. Olin ollut silloin yläasteella, ja tuntui kuin koko maailma olisi murentunut tomuksi suhteen loputtua. Teemun kanssa tajusin senkin suhteen olleen vain vitsi, ettei se ollut missään vaiheessa ollut mitään vakavaa.
Olin niin uppoutunut ajatuksiini, etten kuullut kun joku käveli vierelleni. Vasta kun Akseli istui viereeni, säpsähdin.
”Mitä sä täällä teet?” kysyin yllättyneenä.
”Huomasin kun lähdit”, Akseli vastasi lyhyesti. Hän vaikutti hiljaiselta. Hän ei paljoa ollut puhunut edellisenä päivänä.
”Tulin katsomaan oletko kunnossa, kun sinua ei kuulunut takaisin”, Akseli jatkoi.
”Ai.”
”Eikö sun jalat jäädy?” Akseli kysyi ja vilkaisi yhä vedessä olevia jalkojani.
”Joo, jäätyy”, sanoin naurahtaen kun tajusin, että jalkoja pisteli. Nostin jalat ylös vedestä.
Joku vesilintu kiljaisi jossain kauempana ja ääni halkoi tyynen hiljaisuuden.
”Kaunista”, Akseli sanoi lopulta.
”Kiitos”, minä kuiskasin. Akseli kääntyi katsomaan minua kummissaan.
”Tai siis… niin… niin on. Tällä. Tosi kaunista”, änkytin äkkiä. Tunsin kuinka poskiani kuumotti.
”Olet sinäkin kaunis”, Akseli sanoi. Hän virnisti pienesti, jonka takia minä punastuin entistä enemmän.
Nousin äkkiä ylös.
”Taidan mennä… takaisin sisään”, sanoin kääntyessäni polulle päin. Kuulin Akselin askeleet perässäni.
Pudistelin päätäni itsekseni. Mikä ihme minua vaivasi? Kävellessämme takaisin, kumpikaan ei sanonut enää sanaakaan.
Varoin taas narisevia askelmia. Akseli ei sitä tietenkään osannut, vaan portaat narisivat niin, että pelkäsin kaikkien heräävän.
Teemu tunsi minut. Ja minä hänet. Meidän ei tarvinnut koko ajan puhua. Hiljaisuus joka välillämme joskus oli, saattoi tuntua paremmalta kuin puhuminen. Muutenkaan Teemu ei ollut mitään puheliasta tyyppiä. Ei hän kuitenkaan ujo ollut. Ei vaan puhunut paljoa. Paitsi jos oikein innostui. Joskus.
En tuntunut millään nukahtavan uudestaan. Kun uudelleen heräsin, parvella ei ollut enää ketään.
Minä vilkaisin ensimmäiseksi puhelintani. Siitä oli tullut tapa. Aamulla ensimmäiseksi, piti vilkaista puhelinta.
En edes odottanut, että joku olisi lähettänyt viestiä. Tai, odotin ehkä hiukan. Tiesin tosin, että se olisi melko turha haave. Jos Teemulla olisi jotain niin tärkeää asiaa, hän soittaisi. Ei hän tyytyisi viestiin.
Keittiössä oli ruuhka, kun kaikki valmistivat aamiaista. Minä tungin muiden joukkoon.
”Nukuitpa pitkään”, Noora sanoi minulle.
”Heräilin yöllä”, vastasin lyhyesti. Vilkaisin ujosti Akselia. Hän ei katsonut minuun, mutta hymyili leveästi.
Noorankin katse käväisi Akselissa. Hänen silmiinsä syttyi outo pilke.
”Ahaa”, hän sanoi ymmärtäväisesti. Minä tökkäsin häntä muiden huomaamatta kylkeen ja mulkaisin häntä. Se riittäisi, että Noora tajuaisi olevansa väärässä. Pilke hänen silmäkulmastaan ei kuitenkaan kadonnut mihinkään.
Otin äkkiä leivän ja liukenin pois keittiöstä. Aada istui yksin joten menin hänen viereensä.
”Missä Mikko on?” kysyin, kun huomasin, ettei hän ollut paikalla.
”Lähti kauppaan”, Aada vastasi. ”Sä kuulemma opiskelet juristiks”, Aada sanoi äkkiä. Minä yllätyin, en ollut muistaakseni sanonut sitä Aadalle.
”Noora kertoi”, Aada jatkoi.
”Joo”, vastasin. Aada hymyili minulle ja haukkasi leipäänsä.
”Oisko kenelläkään innostuta pelata jotain?” Kristian kysyi äkkiä.
”Ainut peli mikä täällä on, taitaa tosin olla Trivial Pursuit, vuodelta ei mitään tietoa”, hän jatkoi tutkiessaan yhtä pientä kaappia.
Kaikki kuitenkin vastasivat hyväksyvästi.
”Trivial Pursuit! Hitsi. Mä en oo koskaan voittanut tätä”, Teemu riemuitsi. Minä naurahdin.
”Ei me edes pelattu.”
Olimme ajankuluksi kyselleet toisiltamme Trivial Pursuitin kysymyksiä.
”Ei nii. Mut sain enemmän oikeita vastauksia”, Teemu sanoi, ja tökkäsi minua hellästi nenään. Minä naurahdin ja keräsin pöydälle ja lattialle levinneet kortit talteen.
”Engl- ei kun saksalainen!” Noora huusi. Kaikki nauroivat. Minä en ollut edes kuullut kysymystä.
”Jes!” Noora tuuletti. ”Mä tiesin!”
En jaksanut kysyä, mikä kysymys oli ollut.
”Multa puuttuu enää kaks”, Noora sanoi tutkien pelimerkkiään.
”Mulla on vaa yks”, Kristian sanoi naurahtaen.
”Akselin vuoro”, Henri sanoi.
”Mä haluun saada ton keltaisen merkin”, Akseli mutisi liikuttaessaan merkkinsä keltaiseen kohtaan pelilaudalla.
Minä olin se, joka päätyi korjaamaan peliä sen loputtua.
”Mä oon tossa niin huono, et pakko päästä röökille”, Aada totesi. Hän veti kesken pelin mukaan tulleen Mikon mukaansa ulos.
Noora ja Henrikin olivat kadonneet johonkin. Tunsin Kristianin ja Akselin katseet perässäni, kun nousin parvelle hakemaan kirjani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti