Simply the best

Osa 7

Lauantai 22.4

Nukuin taas katkonaisesti, heräillen vähän väliä ja herätessäni pääni oli kipeä. Aivan kuin joku hakkaisi sitä kirveellä. En ollut varma mitä kello oli. Unirytmini oli niin sekaisin.

Ovikello soi.

Ei voinut olla totta, ajattelin. Vilkaisin ovisilmästä. Akseli?

Avasin ovea hiukan.

”Mitä haluat?” kysyin.

”Toin sinulle jotain”, Akseli sanoi ja yritti avata ovea enemmän.

”En halua vieraita juuri nyt”, sanoin ja suljin ovea. Akseli oli kuitenkin ehtinyt ujuttaa jalkansa oven väliin.

”Päästä minut sisään”, Akseli pyysi. Hänen jalkansa pysyi vakaasti paikoillaan.

”Älä jaksa…” kuiskasin. Jostain syystä kyyneleet tekivät taas tuloaan. Akseli huomasi sen. Hän huomasi myös, että otteeni ovesta hellitti, ja hän vetäisi sen auki.

Ovi kolahti Akselin takana kiinni ja välillemme laskeutui hiljaisuus. Lopulta en kestänyt enää, vaan ryntäsin pois eteisestä kyyneleiden valuessa vuolaasti poskilla.

Akseli jätti kenkänsä eteiseen.

Kuulin hänen kävelevän keittiöön. Olin lukittautunut kylpyhuoneeseen. Pesin kasvoni kylmällä vedellä.

Miksei kukaan osannut jättää minua rauhaan? Peilistä tuijotti punaiset verestävät silmät takaisin.

Kuulin Akselin valuttavan vettä keittiössä. Hän kolisteli jotain. Kuulin vedenkeittimen tutun suhinan. Akseli hääräsi keittiössä, kuin se olisi hänen omansa.

Hän vilkaisi minua ja hymyili minulle, kun ilmestyin lopulta keittiöön. Istahdin pienen pöydän ääreen. Pöydällä oli paketti nenäliinoja ja ruokakassi.

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia, joka etsi parhaillaan mukeja.

”Juotko teetä?” Akseli kysyi, aivan kuin olisin vieras, jolle pitäisi tarjota jotain. Tuijotin Akselia hämmentyneenä.

”Kävin kaupassa, mutten tiennyt mistä pidät, joten ostin vähän kaikkea”, Akseli jatkoi. En todellakaan osannut kuin tuijottaa.

”En tarvitse mitään”, sain lopulta sanottua. Akseli katsoi minua vakavana.

”Elena, sä et ole lähtenyt täältä melkein viikkoon mihinkään. Sulla ei näytä olevan täällä ruokaa. Oletko sä syönyt mitään? Sä oot ihan kalpea.”

Akseli ei odottanut vastaustani, en oikeastaan edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata. En ollut syönyt juuri mitään. Hän rupesi nostelemaan kassista ruokia esille.

”En halua, että ostat minulle mitään”, sanoin hiljaa.

Akseli työnsi teemukin eteeni.

”Usko pois, sä pääset paljon helpommalla, kun mä olen täällä, eikä Noora”, Akseli sanoi virnistäen pienesti.

Hän nosti pöydälle lihapiirakoita, suklaata, sämpylöitä, sekä niihin erilaisia täytteitä, ja kahdenlasia keksejä.

”Vie ne pois”, sanoin jo melkein itkuisena.

”Tykkäätkö sä tonnikalasta?” Akseli kysyi nostaessaan kaksi sämpylää työtasolle.

Minä nousin ylös täristen. En tiedä tärisinkö raivosta vai surusta.

”Akseli, mä olen ihan tosissani. Ole kiltti ja lähde”, pyysin. Yritin pitää ääneni vakaana hammasta purren. ”Mä en halua mitään.”

Akseli vilkaisi teemukia, johon en ollut koskenut.

”Istu alas, jooko?”

”Miksi te ette vain voi antaa mun olla! Kukaan teistä ei osaa auttaa!” huusin. Mieleni olisi tehnyt lyödä jotakin. Potkia ja huutaa. Se pelästytti minut entistä enemmän. Akseli oli hetken katsonut minua hämmästyneenä. Tärisin paikoillani, kun kyyneleet virtasivat taas poskillani.

Tunsin käsien kiertyvän ympärilleni. En ollut huomannut Akselin liikkuvan, varmaan koska silmäni olivat aivan sumeat. Riuhdoin ja rimpuilin Akselin sylissä, mutta hän piti minusta tiukasti kiinni.

”Hys… älä itke”, kuulin Akselin lohduttavan äänen. Hän silitti hiuksiani lempeästi, kun minä kastelin kyynelilläni hänen paitansa. Käteni, jotka olivat vielä hetki sitten hakanneet hänen rintaansa, valahtivat nyt hervottomina alas. Lopulta nyyhkytykseni muuttui nikotteluksi.

”Anteeksi”, sanoin nikotellen kasvot yhä haudattuna Akselin paitaan.

”Ei sinulla ole mitään anteeksi pyydettävää”, Akseli sanoi rauhallisesti. Tuntui hyvältä nojata häneen.

”Mitä kello on?” nikottelin. Minua väsytti. Jatkuva itkeminen väsytti.

”Kohta viisi”, Akseli vastasi.

Henkäisin hämmästyneenä. Unirytmini todellakin oli sekaisin.

Vetäydyin irti Akselista.

Hoipuin tiskipöydän luo ja etsin itselleni lasin.

Akseli katsoi minua huolissaan.

”Olet laihtunut”, Akseli sanoi hiljaa huolestuneena.

Huokaisin. Käänsin katseeni sämpylöiden puoleen. Kuin ajatukseni lukien Akseli harppasi luokseni.

”Teen sinulle yhden”, hän sanoi ja silitti kuin ohimennen selkääni. Seisoin hetken vesilasin kanssa toimettomana keittiössäni, kunnes lysähdin takaisin tuolille.

”Olen pahoillani… ei sinun tarvitse lohduttaa minua… kun… Teemu…” aloitin epäröiden.

”Ei sinun tarvitse selitellä”, Akseli sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. ”Olin huolissani, ja tulin katsomaan miten voit, ja voinko auttaa jotenkin. Tiedän miksi olet surullinen ja se on ymmärrettävää”, Akseli jatkoi istuessaan kahden sämpylän kanssa toiselle puolelle pientä pöytää. Hän ojensi toisen minulle.

”Kiitos”, mutisin. Päätä särki.

Akseli katseli minua pöydän toiselta puolelta. Tajusin näyttäväni varmasti karmealta.

”Öh…”

”Näytät väsyneeltä”, Akseli sanoi. Hänen silmistään loisti huolestuneisuus.

”Joo… en ole saanut nukuttua juuri ollenkaan”, mutisin ja haukkasin sämpylää.

”Miksi?”

Vilkaisin hämmentyneenä Akselia.

”Näen painajaisia ja itken”, mutisin sämpylälle.

Hetken oli hiljaista.

Minä haukottelin ja yritin kestää karmeaa päänsärkyä.

”Sinun täytyy mennä nukkumaan”, Akseli sanoi.

Hän korjasi astiat pois minun suunnatessa taas kylpyhuoneeseen etsimään särkylääkettä.

Lysähdin sohvalle ja sammutin turhat valot. Akseli ilmestyi keittiöstä.

”Haluatko, että lähden?” kuulin hänen kysyvän. Mietin hetken.

”En… voitko jäädä tänne?” kysyin varovaisesti.

Akseli istahti viereeni ja veti selkänojalta huovan jonka hän kääri ympärilleni.

Kiersin käteni Akselin ympärille ja nojasin päätäni hänen rintaansa vasten. Tuntui hyvältä nojata häneen. Hän silitteli hiuksiani.

”Tuoksut hyvältä…”

”Mitä sanoit?” Akseli kysyi hämmästyneenä.

”Mmm… en mitään”, mutisin hänen rintaansa vasten. Tiesin Akselin kyllä kuulleen.