Osa 16
Puhelin soi kädessäni. Äiti vilkaisi soivaa puhelinta ja sitten minua.
”Etkö vastaa?”
Hätkähdin hiukan.
Lopulta vastasin.
”No?” sanoin tympeästi.
Äiti vilkaisi minua oudoksuen.
Mitään ei kuulunut.
”Sano nyt, jos oli jotain asiaa”, sanoin samalla tympeällä äänensävyllä. En jaksanut tällaista pelleilyä. Jos Miikalla niin kovasti oli jotain sanottavaa, niin sanoisi sen viimein.
”Milloin olet tulossa kotiin?”
No jo oli aikakin, tuhahdin.
”En tiedä. Äänityksiin on varattu vielä kaksi päivää”, totesin. Miika oli taas pitkän ajan hiljaa.
”Oliko muuta?” kysyin.
”Ei…”
Samantien kun Miika ole sen sanonut, puhelu katkesi. En voinut kuin tuijottaa hetken ymmärtämättä mitään.
Lopulta paiskasin kännykän auton lattialle ja huudahdin turhautuneena. Äiti vilkaisi minua taas. Hänkin tietämättä olisiko huolestunut vai vihainen.
”Kukas se oli?” hän kysyi varovaisesti ajaessaan hotellin parkkihalliin.
”Miika”, mutisin hapaitteni välistä.
”Ai… Häntä ei olekaan näkynyt vähään aikaan…” äiti sanoi hiukan varovaisesti.
”Juu ei.”
”Onko teillä jokin riita?”
Purin hampaita yhteen. Minähän en alkaisi selittämään koko asiaa läpi.
”Ei”, pakotin ääneni kuulostamaan normaalilta.
Emil saapasteli äänitysstudiolle aurinkolasit silmillä, takin kaulus vedettynä niin ylös kuin mahdollista ja hiukset pörrössä.
Hän heilautti minulle kättä tervehdykseksi. Hän oli tunnin myöhässä, eikä se näyttänyt haittaavan häntä yhtään.
Minä olin tylsistyneenä odotellut korkealla jakkaralla istuen käyden koko ajan dueton melodiaa ja sanoja läpi itsekseni.
”Sori oon myöhässä, ei tuolta päässyt läpi ollenkaan. Nyt on käsi kipeenä nimmareiden kirjoittamisesta”, Emil selitti riisuessaan ulkotakkiaan.
Antti virnisti tietävästi.
”Ei siinä mitään, sitä se julkisuus tuottaa”, hän naureskeli.
Emil istahti minun viereeni.
”Onko kaikki hyvin?” hän kysyi. Muutin samantien tympääntyneen ilmeeni tekohymyyn.
”On”, vastasin. Hymyni laimeni heti kun Emil käänsi nyökäten katseensa pois minusta ja ryhtyi asettelemaan mikrofonia paremmin.
”Mennäänkö kahville?” Emil kysyi laittaessaan kuulokkeitaan telineelle.
”Kahville?” toistin.
”Tai leffaan”, Emil sanoi hiukan kummastellen.
”Ööh…” vastasin viisaasti. Emil virnisti. Tunsin punastuvani.
”Tota… ai nyt vai?” kysyin lopulta. Pääni tuntui tyhjältä. En onnistunut muodostamaan ainuttakaan järkevää lausetta.
”Onko sulla jotain menoa vai?” Emil kysyi. ”Olis kiva tehdä nyt jotain, et jos sä oot huomenna heti äänitysten jälkeen lähdössä kotiin.”
Tuijotin hetken Emiliä suu auki.
”Tota… no joo”, sanoin punastellen. Emil virnisti uudelleen ja avasi minulle kohteliaasti studion oven.
”Nähdään huomenna!” Antti huikkasi meidän peräämme.
Ennen kuin lähdimme, olin näkevinäni Antin iskevän silmää.
Emil oli taas naamioitunut aurinkolasiensa taakse. Emme ehtineet tosin kävellä kovinkaan pitkälle, kun ensimmäiset vastaantulevat kuitenkin osoittivat meitä ja supattivat kiivaasti samantien keskenään.
Emil ei tuntunut kauheasti välittävän.
Minä taiteilin hermostuneesti kaulaliinaani tiukemmalle.
”Eikö sinulla ole hanskoja?” Emil kysyi.
”On… Ei vaan… Voi ei, ne jäi studiolle…”
Emil naurahti ja nappasi toisen käteni omaansa. Vilkaistessani häntä, hän hymyili minulle.
”Mennäänkö ensin kahville vai leffaan?” Emil kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Mennään ensin kahville”, vastasin niin, että se kuulosti enemmänkin kysymykseltä.
Pian Emil johdatti minut pieneen kahvilaan.
”Mitä sä otat?” hän kysyi nostaessaan lasit pois silmiltään.
Kaivoin laukkuani löytääkseni lompakkoni. Katselin hintoja lähes järkyttyneenä. Olisin ottanut
kaakaon, mutta tiesin, ettei minulla ollut siihen varaa. Lompakollani oli
selvästikin anoreksia.
”Kahvin”, vastasin tympääntyneenä.
”Et mitään muuta?”
Pudistin päätäni.
Emil huomasi lompakkoni ja pudisti päättään. Hän tarttui käteeni.
”Minä tarjoan.”
”Ei, kyllä mä mun oman kahvin maksan itse”, väitin vastaan.
Kassan takana oleva myyjä katsoi minua huvittuneena. En voinut olla huomaamatta, kuinka myyjä sen jälkeen mittaili katseellaan Emiliä. Hän huitaisi nutturastaan karanneen hiuksen korvaan taakse ja hymyili Emilille.
”Mitä saisi olla?” tyttö kysyi nojautuen hiukan eteenpäin.
Minä tuijotin melkein suu auki tytön iskuyritystä.
”Kaks kahvia…” Emil kääntyi katsomaan minua. ”Maidolla vai ilman?”
”Maidolla”, mutisin.
”Ja sit pala suklaakakkua”, Emil sanoi tytölle joka näpytteli kassakonetta.
”Haluutko mitään muuta?”
”Ei”, Emil sanoi ja antoi minulle kahvit.
”Yhdeksän yhdeksänviis”, tyttö sanoi ojentaessaan Emilille lautasen, jolla oli suklaakakkua.
Kävelin hiukan epäröiden Emilin perässä pöytään, joka oli mahdollisimman kaukana tiskistä.
Katseeni kiersi kokoajan, vältellen Emilin katsetta. Hörppäsin kahviani, vaikka se oli vielä polttavan kuumaa.
”Miten sun äänitykset meni?” Emil kysyi.
Vilkaisin Emiliä nopeasti.
”Ai eilen vai?” sain kysyttyä. Kirosin mielessäni kahvia, jonka takia kieleni tuntui olevan tulessa. Vältin irvistyksen ja kaadoin kannusta lisää maitoa kuppiin.
Emil naurahti. ”Niin.”
”Ääh… Ihan hyvin… Saatiin äänitettyä viimesetki kappaleet”, mutisin. Emil lohkaisi lusikalla palan kakusta
”Tänään meni hyvin”, hän sanoi ja ojensi lusikan minua kohti. Katsoin kakunpalaa epäröiden hetken, sitten vilkaisin Emiliä, joka iski silmää.
”Avaa suu”, hän sanoi.
”Osaan mä itsekin syödä”, sanoin punastuen.
”Avaa nyt se suu”, Emil sanoi virnistäen. Hän kurottautui hiukan lähemmäs ja syötti kakkupalan minulle.
”Noin. Ei se ollut niin kamalaa”, Emil virnisti ja maistoi itsekin kakkua. Minä punastuin entistä enemmän ja piilouduin kahvikuppini taakse.
”Noin. Ei se ollut niin kamalaa”, Emil virnisti ja maistoi itsekin kakkua. Minä punastuin entistä enemmän ja piilouduin kahvikuppini taakse.
jatkuu...
