Julkkis osa 11

Osa 11

Anni vilkaisi minua kemian kirjansa yli. Minä yritin olla välittämättä ja piirsin kaaviota hänelle. Hän oli koko ajan vähä vähältä hivuttautunut lähemmäs minua. Lopulta Anni pamautti kirjan kiinni.

”Miika…”

Vilkaisin häntä hämmästyneenä. Anni katsoi minua hetken pää kallellaan. Sitten hän kurottautui viimeiset sentit umpeen meidän väliltämme.

En ehtinyt kunnolla edes huomata Annin liikkuvan, kun hän äkkiä painautui minua vasten.

Tuijotin silmät selälläni Annin takana olevaa seinää.

Äkkiä muistin kaikki ne kerrat, jolloin olin harkinnut Auran suutelemista. Se talvinen päivä, kun puhuimme joululahjoista, se päivä kun Aura kertoi levytyssopimuksesta ja se kun hain hänet asemalta.

Minun oli pakko tyrkätä Anni kauemmas. Hän katsoi minua hetken hämmentyneenä mutta se oli pian poissa.

”Etkö sinä tajua, että se on Emilin kanssa”, Anni sanoi. Hän veti kädet puuskaan.

”Minulla ei mene kauaa”, Emil sanoi sytytellessään valoja pimeään kämppään. Hän katosi yhteen huoneeseen.

”Voit katella ympärillesi ihan rauhassa.” kuulin Emilin äänen sanovan.

Minä seisoin eteisessä hetken hämmentyneenä. En tiennyt pitäisikö minun odottaa siinä vai totella Emilin kehotusta ja katsella ympärilleni. Lopulta päädyin siihen että nojailin lähimmän huoneen ovenkarmiin. Toinen syy miksi en uskaltanut mennä peremmälle oli se, että jo eteisessä vallitsi sekamelska. Takit olivat valahtaneet henkareista lattialle ja kengät olivat sikin sokin. Enkä halunnut tietää millainen hullunmylly muualla asunnossa oli.

Pian Emil tuli takaisin. Huomasin hänen vaihtaneen vaatteensa.

Hän virnisti minut nähdessään. Polveni meinasivat pettää alta.

”Niin tosiaan… täällä on vähän sotkusta”, Emil sanoi vinosti hymyillen. Hänen hymynsä oli vähän samantapainen kuin Miikan.

”Mennäänkö?”

Nyökkäsin ja Emil työnsi minut hellästi edellään takaisin rappuun.

Emil veti minua kädestä takahuoneesta toiseen mukanaan. Antti pörräsi myös hänen ympärillään. Tiesin, että vaikka finaali olisi alle tunnin päästä, sillä ei olisi enää mitään merkitystä Emilille. Tiesin hänellä olevan levytyssopimuksen Antin yhtiön kanssa. Olin yrittänyt saada Emiliä kertomaan mitä hän laulaisi. Kolme laulua, eikä hän ollut kertonut ainuttakaan.

Lopulta Emil kävi saattamassa minut ovelle, josta pääsisin kätevästi katsomoon. Tartuin kahvaan, mutta tunsin Emilin vetäisevän minut takaisin itseään vasten.

”Toivota onnea…” hän mutisi korvaani. Käteni painautuivat Emilin rintaa vasten.

”Onnea”, sanoin henkäistyä. Hetken Emil puristi minua tiukemmin itseään vasten, sitten hän päästi minut irti tiukasta halauksestaan. Horjahdin hieman. Emil ei voinut olla naurahtamatta ja tarttui hellästi hartioistani. Hetken hän näytti siltä, että suutelisi minua. Lopulta hän kuitenkin hipaisi kädellään poskeani ja naurahti.

Käytävään ilmestyi nainen joka oli laittanut Emilin hiukset.

”Emil, sinun pitäisi tulla jo!”

”Nähdään pian”, Emil kuiskasi vielä, ennen kuin lähti naisen mukaan.

”Joo…” mutisin itsekseni Emilin selälle.

Minun oli pakko myöntää, että Emil oli todella hyvän näköinen lavalla. Hän oli siellä kuin kotonaan. Kuin hänet olisi tarkoitettu sinne. Tiedän että se kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se vain oli. Sitä paitsi yleisö rakasti Emiliä. Näin kymmeniä Rakastan sinua Emil – kylttiä kiljuvien tyttöjen käsissä.

Mahtoikohan Miika katsoa tätä televisiosta? Hätkähdin. Tuskinpa vain. Hän oli luultavasti Annin kanssa.

Juontaja ilmestyi takaisin lavalle. Hän viritti kasvoilleen tekohymyn.

”Tervetuloa takaisin Laulaen tähtiin - ohjelman finaalin pariin! Ilta on jo edennyt niin pitkälle, että on viimeisen laulun aika, John Eltonin Your song, jonka meille esittää Emil Koski!”

Emil ilmestyi jälleen lavalle. Hänellä oli jälleen erilaiset vaatteet kuin edellisten laulujen aikana.

Valot muuttuivat välkkyvän punaisista sumean sinisiksi savun täyttäessä lavaa.

Justiinsa näin, ajattelin. Ei ollut kovin omaperäistä. Melkein huokaisin turhautuneena alkusointujen soidessa. Emil istahti lavalla olevalle korkealle tuolille.

”Tämä on sinulle Aura.”

Mitä? Mitä hän sanoi? Kuulinko väärin? Sanoiko hän sen todella? Suorassa lähetyksessä?! Turhautunut huokaisu oli kaukana. Hyvä kun sain happea. En tiedä johtuiko se järkytyksestä vai ihastuksesta vai mistä, mutta tuntui kuin happi ei kulkisi.

”It's a little bit funny this feeling inside
I'm not one of those who can easily hide
I don't have much money but boy if I did
I'd buy a big house where we both could live…”

Katsoiko hän minua? Voi herran jumala, mitä minun muka pitäisi sitten tämän jälkeen sanoa Emilille? Hänhän helvetti vieköön laulaa minulle, suorassa lähetyksessä!

Tajusin, etten meinannut pysyä penkillä. Liikutin jalkojani hermostuneena ja käteni hikosivat. Naurettavaa.

Toivoin, ettei Miika katsoisi tätä ohjelmaa.

”…And you can tell everybody this is your song
It may be quite simple but now that it's done
I hope you don't mind
I hope you don't mind that I put down in words
How wonderful life is while you're in the world”

Poskiani kuumotti.

En kuullut mitä juontaja sanoi. Havahduin mietteistäni siihen, että yleisö kiljui taas.

Emil käveli takaisin lavalle sen toisen kilpailijan kanssa. Oliko sen nimi ollut Krista? En ollut varma.

Nytkö jo he julkaisisivat voittajan? Huomasin kuinka Krista tarttui Emilin käteen.

Valot olivat taas muuttuneet dramaattisen punaisiksi. Juontaja hypisteli valkeaa kuorta.

Viha leimahti sisälläni, kun kuulin Emilin sanovan ne sanat. Käteni puristui nyrkkiin, mutta Annikaan ei huomannut sitä.

Tottakai minäkin sanoisin niin Auralle. Mutta helvetti vieköön miksi tuon piti sanoa se! Ihme ettei ollut omistanut edellisiä laulujaan muille. Eihän tuo oikeasti voinut välittää Aurasta.

Anni sanoi minulle jotain ja murahdin epämääräisesti vastaukseksi. Katsoin silmät leimuten Emiliä ja mieleni olisi tehnyt kuristaa hänet.

Nökötä vaan siinä tuolilla laulamassa, Aurahan ei retkahda tuollaiseen, ajattelin. Tiesin sen kuitenkin olevan vale. Emilhän oli musikaalinen niin kuin Aura. Hyvä laulamaan niin kuin Aura. En usko, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi ketä Emil tuijotti melkein koko esityksensä ajan. Melkein säälin katsomossa kylttien kanssa olevia tyttöjä.

Pakenin viimeisen mainoskatkon ajaksi keittiöön.

Kuulin Annin kutsuvan minua. Puristin yhtä keittiön tasoa hetken molemmin käsin.

”Miika tule takaisin se jatkuu!”

Emil vilkaisi minua. Hän ei näyttänyt jännittävän yhtään. Ehdin huomata hänen jopa vinkkaavan silmää minulle.

En ehtinyt tajuta juontajan huutavan nimen, mutta kun valmiiksi tuijotin Emiliä, huomaisin hänen ponkaisevan saman tien ilmaan. Kiljunta vihloi korvia.

Tyttö hänen vieressään taputti käsiään ja näytti itkevän. En voinut olla hymyilemättä katsoessani kuinka paperi silppu peitti lavaa. Juontaja yritti saada Emilin pysymään paikoillaan ja sanomaan jotain.

Kovan mekkalan takia oli kuitenkin vaikea kuulla mitä Emil puhui.

Ei mennyt kauaakaan, kun tajusin lähetyksen loppuneen. Emil oli taas kadonnut jonnekin lavalta. En oikein tiennyt mihin minun pitäisi mennä. Ihmismassan mukana pois vai takaisin takahuoneisiin Emilin luo. En kuitenkaan ehtinyt ihmetellä kauaa, kun mustaan jakkupukuun pukeutunut blondi, jolla oli radiopuhelin toisessa kädessään ja korvassa kuuloke, tuli luokseni.

”Sinä taidat olla Aura”, hän sanoi ja minä nyökkäsin vastaukseksi.

”Tule.”

Nainen puhui hiljaa radiopuhelimeen samalla kun seurasin häntä erikautta lavan taakse. Hän johdatti minua taas samoilla käytävillä millä olin muutamaa tuntia aiemmin kävellyt Emilin kanssa. Lopulta hän koputti yhteen oveen ja astui syrjään.

Emil näytti hiukan väsyneeltä. Hän kaappasi minut heti syliinsä ja veti peremmälle huoneeseen.

”Mahtava fiilis”, kuulin Emilin mutisevan otsaani vasten.

”Onnea voittajalle”, sanoin hymyillen. En tiennyt pitäisikö minun kiittää Emiliä laulusta. Ainakaan se ei tuntunut luontevalta.

”Kohta lähdetään juhlimaan”, Emil sanoi innoissaan. Minä häkellyin hieman.

”Ai juhlimaan?”

”Tottakai! Piditkö muuten laulusta?” Emil kysyi ja vinkkasi taas silmää.


jatkuu...