Perjantai 24.6
Näpyttelin kassakonetta jo melko tylsistyneenä, omiin
ajatuksiini vaipuneena. Vilkuillen kelloa koko ajan, niin kuin se muka saisi
aikaa kulkemaan nopeammin. Edessäni odottava mummo näytti nyrpeältä. Voi hyvä
luoja, hän ei selvästikään tiennyt kuinka turhauttavaa oli olla
juhannusaatonaattona töissä. No, itse varmaan viettikin mukavia eläkepäiviä. Ei
töitä, ei aikatauluja.
”Se kuitti?” mummeli kysyi hiukan ärtyneenä. Purin hammasta
yhteen.
”Tämä laite on melko hidas tänään”, sanoin yrittäen pitää
ääneni tasaisena ja hiukan pahoittelevana. Ei ollut minun vikani jos tämä
helkutin laite ei toiminut. Mummeli siirtyi hiukan eteenpäin täyttämään
vesilasiaan minun naputtaessani sormiani kassakoneen päällä kärsimättömänä.
”Elena?” kuulin äänen kysyvän. Nostin pääni kassakoneesta ja
kohtasin tutut silmät. Silmät ja kasvot joita en ollut nähnyt vuoteen.
”Teemu?” kysyin hiljaa uskomatta silmiäni. Koko vartaloni
tuntui jähmettyvän.
”Et ole muuttunut juurikaan”, Teemu sanoi hymyillen.
Minä käänsin katseeni pois ja näpyttelin kassakonetta
uudelleen jotta saisin sen kirotun kuitin ulos laitteesta. Mummeli naputti
ryppyisiä sormiaan tiskiin mulkoillen samalla minua ja Teemua.
”Mitä sinä teet täällä?” kysyin ja odotin kärsimättömänä kun
kone hitaasti sylkäisi kuitin ulos. Viimein.
”Tulin lounaalle”, Teemu sanoi.
”Tässä”, sanoin ja yritin hymyillä nyrpeälle mummelille.
”Lounaalle?” kysyin hampaita kiristellen. ”No, mitä saisi
olla?” kysyin vältellen miehen katsetta.
”Hetken kahdenkeskeistä aikaa?” Teemu kysyi.
Käänsin katseeni hitaasti Teemuun.
”Se ei valitettavasti kuulu tämän hetkiseen ruokalistaamme.
Jos ei ollut muuta, niin voisit siirtyä asiakkaiden tieltä.”
Siirryin hiukan ja yritin ottaa katsekontaktia seuraavaan
asiakkaaseen, jotta voisin ohittaa Teemun suuremmitta huomioitta.
”Kuule Elena”, Teemu huokaisi ja siirtyi itsekin. ”En lähde
ennen kuin saan jutella kanssasi.”
Käänsin katseeni huokaisten Teemuun. Hänen kasvonsa oli
vakavat. Hitto, että pitikin olla yksin vuorossa. Punnitsin hetken eri
vaihtoehtoja ja vilkaisin omaa rannekelloani, sitä jonka Akseli oli antanut
vain reilu kuukausi sitten syntymäpäivälahjaksi.
”Jos sinun on aivan pakko, niin saat odottaa puolituntia.
Sitten minulla on lounastauko”, sanoin mahdollisimman viileästi.
Teemu hymyili vastaukseksi. ”Siinä tapauksessa voisin juoda
odotellessa kahvin.”
Teemu istui pieneen nurkkapöytään kahvinsa kanssa. Vaikka en
kertaakaan vilkaissut Teemun suuntaan, tiesin hänen tuijottavan minua. Ja se
jos mikä oli saada minut hulluksi.
Lounastaukoni alkaessa mieleni teki rynnätä ulos. Pois,
kauas, ettei minun tarvitsisi jutella Teemun kanssa.
Astelin hitaasti hänen pöytänsä viereen.
”Halusit jutella.”
”Istu alas”, Teemu sanoi osoittaen pöydän toisella puolella
olevaa penkkiä.
Istuin penkin reunalle ja katsoin pöytää. Se oli pyyhitty
huonosti. Rasva tarhat loistivat ja pöydällä oli muutama leivän murunen.
”Kävin eilen luonasi”, Teemu sanoi.
”Ai. En ollut kotona”, vastasin lyhyesti.
Teemu naurahti. ”Nooran kanssa vai?”
Olin hetken hiljaa. Olin ollut Akselin luona, vaikka en sitä
jostain syystä Teemulle sanonutkaan.
”Tulin eilen takaisin”, Teemu sanoi hetken hiljaisuuden
jälkeen.
Käänsin katseeni pois pöydästä.
”Oli varmaan hyvä matka”, mutisin. Rintaani kiristi. Aivan kuin
joku olisi jatkuvasti vetänyt köyttä kireämmälle sydämen kohdalta.
”Minun osastoni siirretään tänne, joten en ole enää lähdössä
Australiaan.”
Välillämme vallitsi taas hiljaisuus. En uskaltanut sanoa
mitään, sillä pelkäsin purskahtavani itkuun hetkenä minä hyvänsä. Ja sitä en
halunnut tehdä Teemun edessä. En halunnut näyttää kuinka heikko olin. Kuinka
kaikki mitä hän teki, sattui edelleen. Ja minä olin toivonut voivani jättää sen
kaiken taakseni.
”Kuule, minä pyysin siirtoa. Sitä ettei minun tarvitsisi
asua niin kaukana perheestä tai ystävistä… tai sinusta”, Teemu sanoi ja siirsi
kättään hiukan lähemmäs omaani.
”Älä.” Vedin käteni pois pöydältä syliini.
”Elena, olen niin pahoillani kaikesta.”
Siirsin katseeni Teemuun.
”Uskon, mutta se ei muuta enää mitään.”
Teemu huokaisi. ”Minulla oli ikävä sinua.”
Nostin käteni. En halunnut kuulla enempää.
”Älä. Älä tee tätä nyt. Taas”, sanoin hitaasti ja huomasin
vetäväni henkeä joka sanan välissä jotta ääneni pysyisi tasaisena.
Vilkaisin kelloani. Olin lyhentänyt tämänpäiväistä
lounastaukoa, jotta pääsisin aikaisemmin lähtemään.
”Minun taukoni loppuu kohta”, sanoin.
”Voinko tulla illalla käymään?” Teemu kysyi.
”Minne? Kotiini? Et voi. En ole kotona. Lähden pois
viikonlopuksi viettämään juhannusta”, vastasin ja työnsin tuolin hiukan
kauemmas noustakseni ylös.
”En tietenkään voi vaatia sinulta mitään, mutta toivoisin
että voisit antaa anteeksi”, Teemu sanoi ja tarttui käteeni estäen minua
lähtemään.
”Saat anteeksi”, sanoin ja nykäisin kättäni saamatta Teemun
otetta kuitenkaan irtoamaan.
Teemu huokaisi helpottuneena.
”Voinko viedä sinut ensi viikolla vaikka ulos syömään?” hän
kysyi. Hän ei ollut kertaakaan kääntänyt katsettaan pois minusta.
Minä painoin silmät muutamaksi sekunniksi kiinni.
”Et”, kuiskasin hiljaa. ”En voi. Vaikka annankin anteeksi
sen mitä teit, niin en anna sinun tehdä sitä uudestaan. Joten, voitko päästää
irti?” Ei kai hän tosissaan aikonut tehdä tätä nyt?
Teemun ote irtosi hitaasti hänen tuijottaessaan minua ja
minä syöksyin takahuoneeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti