Osa 7
Luke
”Mitä helvettiä sinä teet täällä?” ärjäisin kun pääsin
aamulla keittiöön.
Ethan virnisti ja painoi kahvinkeittimen päälle.
”Hmh… suhtautumisesi on muuttunut”, Ethan mutisi etsiessään
kuppeja esiin.
Kurotin käteni toista kuppia kohti.
”Näpit irti siitä, se on Kathyn”, Ethan ärjähti.
Mitä helvettiä?
”Anteeksi mitä?” tuhahdin.
”Kuulit kyllä. Laske se kuppi alas. Ota itse omat kuppisi”,
Ethan sanoi mulkaisten minua.
”Mikä helvetin enkeli sinusta on tullut?” kysyin hampaita
kiristellen.
Ethan vain virnisti minulle vastaukseksi.
”Olen kaukana enkelistä, tiedät sen kyllä. Mutta täytyyhän
nyt jonkun ajatella sitä naisparkaa.”
”Voin vaikka vannoa, että hän on paljon vaikeampi kuin antaa
ymmärtää”, mutisin. Samassa Kathy ilmestyi oviaukkoon. Hän punastui kevyesti
nähdessään minut. Johtuen varmaan edellisillasta. Pian hän kuitenkin tuhahti
vihaisesti ja käänsi katseensa pois minusta.
”Siinä paha missä mainitaan”, jatkoin itsekseni.
”Huomenta Kathy!” Ethan karjaisi iloisesti. Huomasin Kathyn
hätkähtävän hiukan.
”Tässä on kahvia”, Ethan jatkoi ojentaen Kathylle höyryävän
kupin.
”Ei kiitos”, Kathy sanoi ja kuulosti melkein julmalta.
Huomasin Ethanin silmien tummuvan hiukan.
En voinut vastustaa kiusausta, vaan virnistin Ethanille Kathyn
huomaamatta.
”Älä huoli, hänellä on varmaan vain huono päivä”, virnuilin
Ethanille. ”Tuskin se sinusta johtuu.”
Ethan vastasi mulkaisemalla minua ja ojensi kupin minulle
välittämättä lattialle roiskuvasta kahvista.
”Voi kiitos, en ehtinytkään itse ottaa omaa”, irvailin
Ethanille joka mulkaisi minua jälleen pahasti.
”Mitä sinä teet täällä?” Kathy kysyin yllättäen. Selvästikin
Ehanilta, sillä hänen katseensa kohdistui tähän.
Ethan vilkaisi minua hämmentyneenä.
”Minä käyn täällä aina silloin tällöin”, Ethan vastasi
naiselle päätään pyöritellen.
”Oletko… sinäkin… yhtä outo?” Kathy kysyi tympeästi ja
nojasi oven karmiin.
Käänsin katseeni Ethaniin joka katsoi minua kysyvästi ennen
kuin käänsi katseensa naiseen.
Kathy
Ethan tuijotti minua epäilevästi tavallista tummemmilla
silmillään. Hän taisi pahastua kun sanoin niin julmasti. Olisin voinut
kieltäytyä kahvista kohteliaamminkin. Jostain syystä en kuitenkaan halunnut
vaikuttaa miesten edessä epävarmalta tai pelkäävältä pikku hiireltä. Joten
helpointa oli vain väittää kaikkeen vastaan ja kuulostaa tympeältä.
”Kuules pikku neiti”, Ethan aloitti hiukan muristen ja
syöksähti eteeni. ”Minua et nimittele oudoksi.”
Säikähdin hänen mielentilan äkillistä muutosta mutta
onnistuin mulkaisemaan häntä pahasti. Luke, jolla oli ollut hetken varoittava
ilme kasvoillaan, repesi nauruun. Samassa vilkaisin kelloa.
”Voi helvetti”, mutisin. ”Voi helvetin helvetin helvetti…”
Luke ja Ethan, joka oli taas vetäytynyt kauemmas,
vilkaisivat yllättyneinä toisiinsa ja sitten taas minua.
”Minun pitää lähteä”, sanoin ja etsin katseellani eteisestä
takkiani.
”Mihin sinä kuvittelet lähteväsi?” Ethan kysyi.
”TÖIHIN! Olen myöhässä!”
Luke pyrskähti. ”Seis siihen paikkaan Kathy.”
Käännyin hitaasti taas miehiä päin.
”Minulla on oma elämä. Muukin kuin täällä pakoilu
tuntemattomien kanssa”, sanoin hitaasti yrittäen kuulostaa uhkaavalta.
”Ei sinulla ole enää töitä”, Luke sanoi ja virnisti.
”Mitä?” kysyin yllättyneenä. Miten niin minulla ei ollut
töitä?
Ethan räjähti nauruun.
”Minä soitin työpaikallesi”, Luke sanoi hänen suunpielensä
nykiessä.
Ei. Ei, ei, ei, ei, ei. Tämä ei luvannut hyvää.
”Mistä sinä sait numeron?” kysyin varautuneena.
”Sinun puhelimestasi tottakai”, Luke myönsi virnistäen.
”Ja sinä sanoit että…?” En edes uskaltanut ajatella.
”Olet lomalla. Etelässä, kolme viikkoa.”
”MITÄ?” Ei voinut olla totta. Minä en ikinä ottanut lomaa töistä. Ainakaan kolmea viikkoa! En koska se
oli mahdotonta tiukkojen työpaikkasääntöjen takia.
”Ja pomosi sanoi, että ole samantien koko loppuelämä”, Luke
jatkoi ja virnisti.
”Voi luoja…” mutisin ja valahdin lattialle. ”Sainko minä…?”
kysyin nielaisten pystymättä ajattelemaan asiaa loppuun.
”Potkut. Kyllä sait.”
Ei! Pudisteli päätäni uskomatta koko asiaa.
Samassa Luke istui kyykyssä edessäni. Selvästikin aikeissa
sanoa jotain.
”Sinä… SAIN POTKUT SINUN TAKIASI!” räjähdin ennen kuin Luke
ehti avata suutaan.
Luke hätkähti hiukan ja oli lentää selälleen.
”Minun pitää varmaan mennä… töihin”, Ethan mutisi virnuillen
painottaen virnistäen viimeistä sanaa. Hän pilkkasi minua.
”Sinä et mene mihinkään!” karjaisin ja pomppasin ylös.
Ethan katsoi minua toinen kulma koholla. Luke nousi hitaasti
ylös. Aivan edessäni. Oliko hän aina ollut noin pitkä? Tuollainen
jääkaappipakastin.
”Noniin. Alkakaa selittää”, sanoin tiukasti, mutta
nielaisten samalla raskaasti. Se todellakin pudotti uskottavuuden nollille. Ensimmäistä
kertaa tajusin oikeasti tuijottavani heitä. Voi luoja he näyttivät komeilta.
Molemmat olivat lihaksikkaita, ja vasta nyt tajusin, että molemmilla oli
päällään kuluneet farkut ja t-paita jotka istuivat täydellisesti. En ollut edes
kunnolla tajunnut aiemmin että he olivat hämmentävän hyvännäköisiä, mutta nyt
se iski tietoisuuteeni salaman tavoin, heidän seistessä edessäni vierekkäin.
Pudistin nopeasti päätäni. Nyt kun kerrankin kun olin niin lähellä selitystä,
en rupeaisi hempeilemään. En edes oman pääni sisällä.
”Mitä pitäisi selittää?” Luke kysyi nostaessaan kätensä
vasten keittiön kaappia joka narahti uhkaavasti painon alla.
”Joko selitätte minulle tai soitatte uudestaan pomolleni ja
selitätte hänelle”, sanoi hitaasti antaen vaihtoehdot.
”Ai, no jos haluat mieluummin viettää sairaslomaa kun olla
lomalla etelässä niin käy sekin”, Luke sanoi ja virnistäen ja ojentui täyteen
pituuteensa. ”Ethan, eikö sinulla ollut töitä?”
Ethan virnuili ja nyökkäsi ja katosi silmieni edestä kuin
tuhka tuuleen. Minä tuijotin suu auki kohtaa, jossa Ethan vielä hetki sitten
oli ollut.
”Mihin hän…?” kysyin ja tunsin kuinka sanat juuttuivat
kurkkuuni.
Luke astui lähemmäs. Hän painoi kätensä pääni molemmin
puolin seinää vasten. Tunsin kuinka adrenaliini syöksähti suoniini.
Hengitykseni muuttui samantien nopeammaksi.
”Kuules Kathy”, hän aloitti. Hänen kuuma hengitys lävähti
kasvoilleni.
”Et ole enää turvassa. Joten voisitko vain viimein uskoa,
että sinä et voi lähteä mihinkään. Ainakaan ilman minua tai Ethania.”
Pudistin päätäni. Tuijotin silmät selällään rävähtämättä
Lukea.
Luke tuijotti minua hetken takaisin tummilla silmillään.
”Hyvä on. Tehdään sopimus. Minä kerron sinulle mikä olen ja
sinä suostut sitten olemaan täällä ilman vastalauseita”, Luke sanoi hitaasti.
”niin kauan kun minä näen sen parhaaksi tavaksi pitää sinut turvassa.”
”Öh…” En itsekään tiennyt oliko tarkoitukseni vastata
myöntävästi vai kieltävästi. Kuinka kauan edes olin valmis olemaan täällä?
Hänen kasvonsa olivat vain muutaman sentin päässä omistani.
”Muistat kai sen vampyyrin?” Luke kysyi.
Nyökkäsin vastaukseksi. Muistin, joka ikinen päivä. En
voinut unohtaa. Sen takiahan minä täällä jumissa olinkin.
”Minun tehtäväni on tappaa niitä”, Luke jatkoi. Hänen
äänensä oli muuttunut matalaksi ja karheaksi. Uhkaavaksi.
Nielaisin ja nyökkäsin uudestaan.
”En ole ihminen, Kathy.”
Nyökkäsin jälleen. Katseeni oli jähmettynyt hänen tummiin
silmiinsä. Hän katsoi minua tarkkaavaisesti, niin tarkkaavaisesti, että
pelkäsin hänen näkevän suoraan pääni sisään.
”Et varmaan, jos Ethankin osaa… kadota kuin tuhka tuuleen”,
mutisin ääni väristen. Se ei kuitenkaan ollut Luken sanojen vaikutuksesta vaan
tämän olemuksesta.
Äkkiä hän ei ollutkaan edessäni vaan keittiön toisella
puolella. Nojaten kaapistoon. Minä haukoin henkeäni. Mikä helvetti hän oli?
Luke harppoi takaisin luokseni.
”Olen demoni. Tajuatko Kathy?”
En tiennyt mitä minun pitäisi vastata. Pakokauhu oli iskeä
jälleen. En uskonut että Luke pelotteli tahallaan. Loin varmaan itse itselleni
mielikuvia. Etten näkisi Ninaa enää. Tai ikinä poistuisi tästä talosta… Tajusin
haukkovani henkeä.
Luke oli huomannut sen. Hän vetäytyi hiukan kauemmas.
Painoin käteni ohimolleni. Päänsärky teki paluuta. Päässä
surisi ja otsaa kuumotti.
Ei nyt… voihakaisin. Tämän kivun tunsin, migreeni.
Luke nojasi taas keittiö tasoon. Minä haukoin henkeäni. Luke
tuijotti ikkunasta ulos sanomatta mitään.
Minä valahdin voihkaisten lattialle.
jatkuu
